Erityiset isovanhemmat

Isovanhemmat ovat arjen tärkeitä läheisiä. Heidän tehtävänsä on arvokas sekä tähdellinen. Jokainen saa olla ukki tai mummi omalla tavallaan, juuri niine resursseineen ja voimavaroineen, joita kultakin löytyy. Vanhemmuuden tavoin, isovanhemmuuteenkin kuuluvat erilaiset tunteet. On ainoastaan inhimillistä kokea tunteita aina ilosta suruun. Paikoin isovanhemmuus saattaa kuitenkin hämmentää: poiketa aikoinaan oletetusta. Esimerkiksi tilanteessa, jossa oma lapsenlapsi sairastuu. Alla olevassa tarinassa eräs isovanhemmista kertoo siitä millaista on, kun lapsenlapsella todetaan pitkäaikaissairaus.

“Olen aina pitänyt lapsista. Toinen lapsenlapsi oli odotettu sekä toivottu, olin hänen syntymästään iloinen. Lapsen erityisyys ei ollut tiedossa hänen syntyessään, vaan se tuli ilmi myöhemmin lapsuuden aikana. Ihmetystä ja huolta herättäviä tunnusmerkkejä sairaudesta oli kuitenkin havaittavissa jo ennen sen varsinaista toteamista.

Saadessani tietää lapsenlapseni erityisyydestä, huoli ja suru kaihersivat mieltäni ja piirtyivät lopulta esiin voimattomana kysymyksenä... Miksi? Miksi tämä hirveä sairaus tuli juuri hänen kohdalleen? Sairauteen liittyvä pistäminen tuntui minusta isovanhempana kivuliaalta sekä epämiellyttävä. Tuntui pahalta, kun pientä lasta pistettiin. Minua kuitenkin auttoi se, että sain olla mukana käynneillä, joilla vanhemmat opettelivat hoitamaan lapsen sairautta. Se teki minulle turvallisen olon toimia esimerkiksi silloin, kun lapsi oli luonamme yökylässä. Oma asenteeni oli se, että soitan vaikka keskellä yötä, jos huoli lapsesta yltyy.

Mummolan arki lapsen erityisyyden kanssa vaati alkuun opettelua ja totuttelua. Piti opetella seuraamaan lapsen sairautta ja sitä, miten se vaikuttaa lapsen olotilaan. Miten valmistaa lapselle sopivia ruokia, kun jo ainesosat olivat minulle ennestään tuntemattomia. Toimiminen lapsen kanssa vaati enemmän vastuuta ja valppautta kuin aiemmin. Muuten elämä mummona oli otaksutun tavallista. Lapsenlapset toivat iloa arkeen ja heidän kanssa touhuttiin mukavan tavanomaisia juttuja.

Kahden lapsen isovanhempana huomio kiinnittyi siihen, kuinka isosisarus piti pienemmästä sisaruksestaan tarkkaa huolta. Hän esimerkiksi ilmoitti, jos pienempää sisarusta heikotti. Heidän välillään näki lämmintä sisarrakkautta. Isovanhempana mieltäni painoi ja askarrutti se, ettei isompi sisar vaan joutuisi kantamaan määräänsä enempää vastuuta, ja huomioinko itse mummona häntäkin varmasti tarpeeksi. Myöhemmin oloni on kuitenkin huojentunut, kun asiasta on keskusteltu vanhemman sisaruksen kanssa, eikä hän näin jälkikäteen ole nähnyt tilanteen olleen liian vastuullinen.

Lasten tullessa teini-ikään, esiin nousi uusi huoli erityisestä lapsenlapsestani, sillä sairaus aiheutti hänessä kielteisiä tunteita. Hän ei halunnut olla erityinen, vaan laiminlöi sairautensa hoitoa. Se aiheutti minussa suurta huolta. Yritin jutella hänelle, mutta yhteys välillämme heikkeni. Tuolloin isovanhemmuus oli poikkeuksellisen haastavaa, sillä tilanne oli jälleen kerran täysin uudenlainen. Nyt kuitenkin sairautta ja sen hoitoa koskevat asiat ovat järjestäytyneet hyvin, ja olemmekin taas tiiviimmin yhteydessä toisiimme. 

Erityinen isovanhemmuus on opettanut minulle paljon. Se on avartanut näkökulmaani isovanhemmuudesta. Välillä se kuormitti omia voimavarojani, lapsen erityisyyden vaatiessa runsaampaa vastuunottoa ja aivan uudella tapaa huolen pitämistä. Siihen ei ollut osannut varautua. Sitä oli ajatellut kasvattaneensa omat lapsensa ja suurimman vastuun sitä myötä hälvenneen. Mutta erityisyys ei ole missään nimessä rajoittanut isovanhemmuutta kokemuksenakaan – päinvastoin lapsenlapset ovat tuoneet tukuittain iloa ja onnellisuutta. Erityisellä isovanhemmuudella on lopulta ollut erityisen kokonaistava ja tärkeä paikka elämässäni.“ 

Ilona Halmesmäki
Perhetoiminnan kehittäjä, Selviytyjät - hanke