Harva suhde on niin monipolvinen, syvä ja täynnä merkityksiä kuin äiti - tytär -suhde. Jos kaikki menee oppikirjan mukaan, tätä suhdetta luodaan ja rakennetaan jo raskausajasta lähtien. Toisinaan äidiksi muodostuu joku muu kuin biologinen vanhempi.
Juuri äidiltä saadut opit sopivasta käytöksestä ovat tyttärille usein niitä vahvimpia malleja elämässä. Äiti voi olla tyttärelle ihannoitava esikuva, arjensankari, jonka elämää tytär katsoo arvostaen. Toisaalta ”olet kuin äitisi” voi myös olla lause, jota tytär ei koskaan toivoisi kuulevansa sen enempää puolisoltaan kuin omilta lapsiltaan. Nurinkurisinta tässä on se, että nämä molemmat puolet sisältyvät usein yhteen ja samaan äiti - tytär -suhteeseen.
Äitisuhteella on iso merkitys läpi elämän. Murrosikäisen tyttären kehitystehtävänä on kasvaa äidistään erilliseksi, itsenäiseksi ihmiseksi. Yhtä lailla äidin tehtäväksi muotoutuu irtipäästäminen tyttärestään ja suhde vaatii käsittelyä molempiin suuntiin. Tytär päättää vanhemmista irtaantuessaan minkälaisten oppien ja mallien kanssa hän alkaa rakentaa omaa elämäänsä, ja mitkä asiat hän haluaa tehdä päinvastoin kuin äitinsä. Kokeilee ja erehtyy. Kasvaa. Joutuu joskus myöntämään, että äiti oli sittenkin oikeassa.
Kun tytär saa omia lapsia, suhde omaan äitiin muuttuu jälleen. Tytär puntaroi suhdetta äitiinsä ja äitinsä suhdetta häneen. Heistä tulee jollain tavalla tasavertaisempia keskenään. Tytär saattaa huomata kaikesta huolimatta tekevänsä asioita kuten äitinsä aikanaan, mutta välttää joutumasta myöntämään sitä.
Myös äidin näkeminen isoäitinä voi tuntua hämmentävältä. Äiti saattaa esimerkiksi suhtautua tyttärensä lapsiin lämpöisemmin kuin tyttäreen itseensä sen ikäisenä tai tietyt asiat saattavat avata tyttären omia lapsuuden haavoja. Lisäksi näiden ”äitiyksien” välissä on kulunut aikaa parisenkymmentä vuotta ja moni asia sinä aikana on muuttunut jo kasvatuskulttuurisestikin. Se voi aiheuttaa ristiriitoja suhteeseen.
Kun äiti sairastuu, on äitisuhde jälleen murroksessa. Vaikka tytär olisi ollut aikuinen jo pitkään, on hän kuitenkin voinut tuntea olevansa myös äitinsä apua kaipaava tytär. Äidin sairauden, vanhuuden ja yksin pärjäämättömyyden edessä roolit vaihtuvat.
”Siun tahtois on miun taskussain” -mutta kenen tahto ja missä taskussa?
Oman äidin hoivaaminen on monella tapaa aivan oma lukunsa. Hoivavastuun alla tytär joutuu tiukkoihin tilanteisiin, joissa yhtäältä velvoittaa vastuu hoivasta ja siksi myös äidin ohjaaminen, neuvominen ja jopa komentaminen sekä toisaalta tyttären roolissa äidin sanan kunnioittaminen ja häneltä saatujen käytöstapojen noudattaminen. Joskus, kun on voimia, tilanteet voivat tuntua koomisilta ja niille voi jälkikäteen nauraa makeasti yhdessä.
Toisinaan kysytään kuka huolehtisi äidistä nyt? Hoivatilanne saattaa laukaista sisaruksilta lapsena kesken jääneen kilpailun äidin rakkaudesta tai sisarusparvesta nousee yksi, joka tuntee äidin hoivaamisen velvollisuudekseen ja on kukaties myös ainoa siihen kykenevä. Aina se ei ole juuri se äidin ”lellikki”, jolloin läheisen suhteen rakentaminen alkaakin vasta hoivatilanteen edessä.
Tilanne voi myös pysäyttää seuraavan kysymyksen äärelle: millaisena tyttärenä ja ihmisenä minun on helppo elää itseni kanssa jatkossakin? Suhteeseen astuvat mukaan anteeksianto, irti päästäminen sekä itsensä, äitinsä ja tilanteensa hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat.
Ja niinhän se on, kuten äitinsä omaishoitajat monesti asian toteavat: ”Kaikesta huolimatta hän on minun ainoa äitini”.
Emmi Sorjonen
Omaistoiminnan kehittäjä
Kommentit
Lähetä kommentti