Aina eteenpäin

Mieheni sai syöpädiagnoosin noin 19 vuotta sitten. Kun syöpädiagnoosi tuli, en päässyt paikalle kuulemaan diagnoosia, vaan hän soitti minulle lääkärin tapaamisen jälkeen. Puhelun loputtua menin suoraan vessaan huutamaan. Valitsin vessan sen takia, että koira säikähtäisi huutoani. Kaikkea sitä ehtiikin ajattelemaan sellaisessa tilanteessa. Alussa oli hyvin paljon itkemistä. Mieheni kuitenkin sanoi, että niin pitkään, kun hän omilla jaloillaan kulkee, niin me selviämme. Alkujärkytyksen jälkeen on pidetty kiinni tästä selviytymisen ajatuksesta.

Diagnoosin myötä mieheni työt loppuivat ja minulle alettiin opettaa tarvittavia hoitotoimenpiteitä. Hoitaja sanoi, että hän luottaa siihen, että minä pidän miehestäni huolen. Mieheni ei ole koskaan ollut hirveän hanakka hakemaan apua. Kyseinen hoitaja on edelleen meidän tukena ja apuna. Mieheni diagnoosin jälkeen meidät kutsuttiin puolen vuoden välein kirurgin vastaanotolle. Meille sanottiin, että tilannetta seurataan viisi vuotta, mutta todellisuudessa seurantaa kestikin 18 vuotta! Alussa mieheni kävi noissa seurannoissa yksinään, mutta myöhemmin hän pyysi, että lähtisinkö hänen mukaansa. Asioita on kuitenkin helpompi painaa mieleen, kun on kaksi kuuntelijaa paikalla. Olen erittäin onnellinen siitä, että me emme ole jääneet yksin, eikä meitä ole jätetty yksin. Mieheni on aina ollut avoin tilanteestaan ja siitä mitä hänelle oli tapahtunut. Hän ei ole koskaan salannut sitä.

Omasta mielestäni omaishoitajuus ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle mieheni ensimmäisestä diagnoosista, vaan vasta keväällä 2013, jolloin miehelleni alkoi tulla muita vaivoja. Vuoden 2013 kevät oli ratkaiseva tässä asiassa. Siinä alkoi tapahtumaan paljon ja kaikenlaisia tutkimuksia tuli hyvin monia erilaisia. Yhden kevään aikana käytiin melkein kahdessakymmenessä erilaisessa tutkimuksessa. Siinä vaiheessa oltiin mieheni kanssa jo todella työllistyneitä. Sanoisin, että siinä vaiheessa alkoi tuntua jo omaishoitajuudelta. Näiden tutkimusten tuloksena tuli lisää diagnooseja. Jokainen diagnoosin mukana tuli uudet lääkärit ja uudet lääkkeet, joka oli todella stressaavaa.
Mieheni sairaalakäynneillä ei keskusteltu omaishoitajuudesta. Mutta sitten kun menin omalle sairaalakäynnilleni, jotakin tapahtui. Kun kerroin hoitajalle arjestani, ja siitä mitä kaikkea teen, hän oikein silminnähden terästäytyi. Seuraavaksi hän ihmetteli ääneen, että kuinka en ole jo omaishoitaja. Sanoin, että en ollut vain ajatellut asiaa tarpeeksi. Tämän jälkeen tämä hoitaja laittoi asiat tuulemaan! Hän oli huomannut, että olin todella väsynyt. Hän järjesti minulle kaikki lääkärit ja muut asiaan kuuluvuudet. Tämän jälkeen tuli kaikki sosiaalitukien hakemiset, kotikäynnit ja loppujen lopuksi huomattiin minun omaishoitajuuteni. Omaishoidon palveluohjaaja kertoi valmennuksesta. Olin tullut käymään hänen luonaan, koska minusta tuntui siltä, että työ kuormittaa. Minusta tuntui siltä, että elän kuin pimennossa jossain säkissä. koska en mukana missään tällaisessa toiminnassa. Seuraava askel on päästä kuntoutukseen.

Olin todellakin huomannut oman väsymykseni, mutta en ollut esimerkiksi käyttänyt yhtään minulle kuuluvia vapaapäiviäni! Omaan jaksamiseeni vaikutti ratkaisevasti se, että saimme viettää ihania kesiä rakkaassa lomapaikassamme. Niiden aikana mikään huoli tai murhe ei painanut. Arkena kaikki asiat tuntuivat kuitenkin ikävämmiltä ja surullisemmilta. Silloin iskee väsymys ja alakulo.
Olemme saaneet hyvää kohtelu hoitopaikoissa sekä sairaalassa. Meillä on kuitenkin todella ihanat lapset ja ystäväpiiri. Me kaikki teimme yhteistyötä ja miestäni nostettiin yhdessä ylös suosta sekä kannateltiin häntä eteenpäin. Hän todellakin tunsi sen, että hänestä pidetään huolta. Kerroimme monta kertaa miehelleni, että me selviämme tästä ja että hän ei ole muuttunut miksikään muuksi. Perhe on tärkeämpi kuin hänen sairautensa ja että mikään ei estä meitä elämästä meidän elämäämme. Diagnoosit vaikuttavat elämään, mutta niiden ei saa antaa musertaa.

Diagnoosin jälkeen saatu koskettava kortti lapsilta

Miehelläni on paljon huumorintajua, eikä me olla koskaan jääty synkistelemään. Yhteenkuuluvuus sekä huumori ovat kantaneet meitä eteenpäin. Joka päivä katsomme, että millainen on juuri se kyseinen päivä ja millaisella tempolla se päivä kulkee. Silloin kun mieheni oli vielä paremmassa kunnossa, me leivoimme hänen kanssaan karjalanpiirakoita. Tarvitsimme jotain mielekästä tekemistä meille molemmille. Nykyään saan itselleni voimaa siitä, että herään aikaisin ja mieheni herää vasta myöhemmin. Siinä saa monta tuntia omaa aikaa. Näinä aamuina otan ensin lääkkeet, sitten juon kahvin sekä luen. Tämän jälkeen hoidan Facebookin kautta yhteydenpitoa lapsiimme sekä muihin sukulaisiin. Sitten aikaa jää jonkin verran käsitöille. Samalla laitan kynttilän palamaan. Ilahdun pienistä kauniista asioista, kuten kirpputorilta löytämästäni pöytäliinasta tai rakkaista kumisaappaistani.
Minä en enää suostu synkistelemään! Karjalainen sitkeys on vienyt minua eteenpäin tässä elämässä. Oman luonteenlujuuteni olen saanut jo lapsena, kun meillä ei ollut helppoa ja äiti kaikesta huolimatta piti meistä huolta ja kannusti eteenpäin. Surun jälkeen olemme ylläpitäneet vain mukavaa mieltä. Jos elämässä tapahtuu jotain ikävää, niin läheiselle täytyy tarjota apua, eikä unohdusta. Ei se niin toimi, että suurimmalla avun hetkellä hylätään toinen. Meillä on sellainen ajatus mieheni kanssa, että elämässä tarvitaan läheisyyttä ja kodin lämpöä. Koti tuntuu minusta ja miehestäni ihanalta, sellaiselta että sieltä ei haluaisi lähteä pois. Koen, että tämä on se suurin kiitos tekemästäni työstä. Olemme mieheni kanssa luvanneet rakastaa toisiamme ja mieheni on sanonut, että hän kyllä kertoo, kun lopettaa rakastamasta. Eipä hän ole vielä 55 vuoden jälkeenkään sitä minulle kertonut.

 - Ovet-valmennukseen hakeutunut nainen