Olin aika pieni, kun äiti kävi läpi aivoleikkauksen, jonka
takia puolet hiuksista ajettiin pois. Äiti oli yksinhuoltaja ja minä olin enoni
perheen luona. Minusta se tuntui tosi pitkältä ajalta. Näin äidin kai
ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen mummulassa, jonne me kaikki mentiin
yhdessä viettämään kesää. En halunnut nukkua äidin vieressä, koska puolikalju
pää pelotti. Vieläkin muisto siitä saa kyyneleet silmiin.
Äidilläni on epilepsia, joka on nykyisin aika huomaamaton
asia arjessa. Lääkkeidenotossa se näkyy päivittäin, muuten ei juurikaan. Joskus
tulee poissaolokohtauksia, jotka vaikuttavat toisinaan aika hurjilta, vaikka
ovatkin melko rauhallisia. En koskaan nähnyt kouristuskohtauksia, mutta niitä
tuli kyllä kun olin alle kouluikäinen. Ainakin kerran muistan olleeni lähellä,
kun äiti sai kohtauksen. Se oli tosi hiljainen, enkä huomannut mitään kuin
vasta jälkikäteen.
 |
| Äitienpäivä -95 |
Lapsena epilepsia oli minulle vähän niin kuin mörkö, joka
pelotti ja teki surulliseksi. Kannoin huolta äidistä, ja ahdistusta ja pelkoa
äidin menettämisestä. En muista koskaan pelänneeni omaa kuolemaani. Yritin
pitää äidistä huolta parhaan kykyni mukaan, enkä aiheuttaa kovasti huolta. En
tuntenut olevani aivan samanlainen kuin ystäväni, sillä he olivat
huolettomampia kuin itse olin. En muista kenenkään puhuneen minulle sairauden
aiheuttamista tunteista. Olin hiljainen ja pohdiskeleva lapsi, joka ei kysellyt
paljon. Huoli oli pienelle ihmiselle aika suuri.
Muisto leikkauksen jälkeisestä kesästä mummulassa itkettää,
koska tuntuu pahalta, että torjuin äidin niin. Vaikka ymmärrän mitä varmasti
tunsin silloin, en olisi halunnut äidille sitä. En tiedä muistaako hän sitä tai
mitä hän tunsi silloin, mutta olen siitä pahoillani. Voin kuvitella miltä se
saattoi tuntua.
Olisi ollut, ja on vieläkin, hyvä puhua näistä asioista ja
tunteista; kaikesta mitä vanhemman sairaus tuo tullessaan. Käsittelin aiemmin asiat
aika yksin. Sain tukea läheisiltä, mutta en ole juuri puhunut niistä tunteista
ja peloista, joita äidin sairaus minussa herätti, ennen kuin vasta viime
vuosina. Aika usein kuulee, miten vastoinkäymiset ovat kovettaneet ja tehneet
kestävämmäksi. Osittain voin samaistua siihen, mutta mielestäni olen äidin
epilepsian ja kaiken siihen liittyvän takia ennen kaikkea empaattisempi,
tarkkaavaisempi ja tietyllä tapaa avoimempi tunteitteni kanssa. Se on kyllä ollut
prosessi, joka ei varmaan pääty koskaan. Kannan muistoja ja tietynlaista huolta
mukanani aina.
Ymmärsin olevani omaishoitaja vasta tänä vuonna. Huolehdin
äidistä edelleen esimerkiksi järjestelemällä tavaroita kylässä käydessäni.
Yritän antaa asioiden mennä enemmän omalla painollaan, ja pyrin eroon turhasta
huolesta. Koen yhä samanlaisia tunteita, kuin muistan lapsena tunteneeni, mutta
ne eivät enää pelota tai sureta yhtä paljon. Äitini on myös omaishoitaja omalle
äidilleen, jolla on Alzheimer. Nykyään me puhutaan näistä asioista enemmän ja
ollaan toisillemme vertaistukena, vaikka en vieläkään tiedä kaikkea äidin
sairaudesta.
– Nainen, 28
Kommentit
Lähetä kommentti