Elämän virta

Työni omaishoitajien parissa on saanut minut huomaamaan, että omaishoito, omaishoitajuus sekä omaishoitoperheiden arki on vielä varsin vierasta monelle kanssaihmiselle. Elämän makuun ja päivien virtaan, pieniin arjen yksityiskohtiin on ulkopuolisen vaikea sukeltaa. Ymmärtää sitä, mikä omaishoitajaa pohdituttaa, ilahduttaa, harmittaa. Mikä tekee aamusta onnistuneen tai kaoottisen, miksi läheisen käytös naurattaa tai suututtaa.

Stereotyyppinen kuva omaishoidosta on usein seuraava: vanha nainen hoitaa vielä vanhempaa, muistisairasta miestään, itseään säästämättä. Molemmat ovat tyytyväisiä valintaansa, tahtoonsa kulkea elämän ylä- ja alamäet yhdessä. Kun on kerran luvattu. Palveluja ei tahdo saada tai rohjeta käyttää, onhan niillä oma hintansakin. Omaishoidon tuen palkkio on mitätön. Vapaapäivien pitäminen ei ole yksinkertaista tai vain omasta tahdosta kiinni. Oma hengähdyshetki on matkalla apteekkiin tai kauppaan. Sinnikkyyttä, itsensä uhraamista, rakkautta.

Onko totuus kuitenkin toisenlainen? Kukaan ei pyydä perheeseensä sairautta tai vammaisuutta, äkillisiä tapaturmia. Ne vaan tapahtuvat. Tulevat osaksi elämäntarinaa. Nuorille, työssäkäyville, vanhuksille, lapsiperheille, yritysjohtajille, kaupan kassoille, sairaanhoitajille. Naisille ja miehille.

On ihan luonnollista pettyä elämään, suuttuakin sen eteen heittämistä haasteista. Olla välillä itsekäs. Vaihtaa mielipidettään, pohtia uudelleen. Joskus jopa sanoa, että tahdoin ja tahdon edelleen, mutta en tiedä miten kauan jaksan. Ja yhtä luonnollista on pitää läheistensä puolta, taistella rakkaansa rinnalla, pitää kiinni yhteisistä unelmista.

Työssäni koen hetkiä, jolloin pääsen sukeltamaan hiukan pintaa syvemmälle omaishoitajien arkeen, toivon ja ilonpilkahduksiin sekä niihin mustiin syvänteisiin, joihin omainen itsekin kaihtaa katsomasta. Läsnäolo hetkissä, jolloin omaishoitaja pohtii omaa elämäntarinaansa, rakkautta läheiseen, luopumisen kokemuksia, sitä mistä on jäänyt tai jää tulevaisuudessa paitsi, on osa työtäni. Parisuhteen muuttuminen läheisen sairauden myötä tuo yksinäisyyden, kaipuun, lohduttomuuden sekä fyysisen hellyyden ikävän. Lapsen erityinen tuen tarve vaikeuttaa työn saamista ja tuo huonon omantunnon siitä, ettei pysty olemaan yhtä aikaa hyvä omaishoitaja ja huolehtiva, aina-valpas äiti muille sisaruksille. Huomion osoittaminen yhdelle on aina jollakin tapaa toiselta pois.

"Yön jälkeen tulee aamu, kevään jälkeen kesä ja tunti seuraa toistaan"

Omaishoitajat elävät samassa elämänvirrassa meidän kanssa. Yön jälkeen tulee aamu, kevään jälkeen kesä ja tunti seuraa toistaan. Mutta miltä tuntuu olla läsnä ja toisen saatavilla niinä jokaisena hetkenä. Laittaa omat huolet piiloon ja kannatella toista. Valvoa herkin korvin yön pimeinä hetkinä, olla rinnalla heti aamusta, vastaamassa kysymyksiin ja kohentamassa paidan helmaa, hälventää huolta, lohduttaa. Toisessa hetkessä olla patistamassa liikkeelle, toistaa ja kerrata, vaikka oma ärsytyskynnys alkaisi täyttyä.

Siitä minä en henkilökohtaisesti osaa kertoa, mutta tahdon tällä tavoin välittää niitä tiedon pilkahduksia ja oivalluksia, joita työni kautta teen. Sillä mielestäni omaishoitajat, omaiset sekä heidän läheisensä ansaitsevat tulla ymmärretyksi, kohdatuksi, nähdyksi sekä ennen kaikkea arvostetuksi. Ihmisinä kaikkine tunteineen. Ei yli-ihmisinä, marttyyreina, muita parempina, vaan sellaisena kuin sinäkin olet. Tai sellaisena, millainen sinusta ja minusta tulisi, jos läheisen vakava sairaus tai vamma asettuisi osaksi arkea.

 - Maarit Väisänen, Toiminnanjohtaja, Mikkelin seudun Omaishoitajat ja Läheiset ry