Muistisairaan omaishoitajan arkea

Miestäni alettiin tutkia syksyllä 2015, kun hänellä alkoi olla ongelmia muistin kanssa. Keväällä 2017 hän sai viimein diagnoosin – Otsa-ohimolohkorappeuma dementia. Hänen muistinsa ja kuntonsa on heikentynyt hurjaa vauhtia, ihan uskomatonta.  Aiemmin monessa mukana ollut, fiksu mies on kuin pieni lapsi. Vielä kaksi vuotta sitten hän osasi tehdä tietokoneella hienoja taulukoita, laskea palkkoja ja kirjata ajopäiväkirjoja. Nyt hän ei osaa puhelinta käyttää, ei osaa laskea ym. Eikä ole iällä pilattu hän, vasta 68 vuotias.

Käytin miestäni kuulotarkastuksessa viime syksynä, kun tuntui ettei kuule. Kuulee kyllä, mutta ongelma on kuullun ymmärtämisessä.

Hygienia on mennyt huonoksi: Hän ei osaa käyttää yksin suihkua. Alapesusuihkuakin olen koettanut opettaa käyttämään, mutta ei onnistu. Vessassa käynti on sottaista; ulosteita on joka puolella, kun ei muista istua asioille pöntölle. Ei osaa pyyhkiä ulostamisen jälkeen, tai pyyhkii siihen mikä sattuu olemaan lähettyvillä. Käsien pesu unohtuisi, jos en jatkuvasti muistuttaisi, hampaat jäisivät pesemättä, jos en laittaisi hänelle harjaan hammastahnaa ja mukiin vettä valmiiksi.

Mieheni näkee meillä ihmisiä, joita ei ole. Ihmettelee, minne ne kaikki ihmiset mahtuvat nukkumaan.  Välillä on pelkotiloja. Yhtenä iltana tuijotti makuuhuoneen ikkunaa ja sanoi: ”Tuosta voi joku hyökätä.” Toisena iltana sanoi aikaisin illalla: ”Kyllä sinunkin olisi turvallisempi olla tuolla makuuhuoneessa, joku voi ampua sinut ikkunan läpi siihen keinutuoliin.”  Maaliskuussa hän oli maanantaista perjantaihin tuetun asumisen osastolla Palvelutalolla. Kun menin hakemaan hänet koiramme kanssa kotiin ei tuntenut koiraamme, sanoi: ”Ai sinulla on tuommoinen koira”. Kotiin päästyämme hän kysyi minulta: ”Milloin tulit tänne ja kuinka kauan aiot viipyä?” Välillä olen hänen siskonsa (joka kuoli 23 vuotta sitten), välillä serkku, välillä joku joka on häntä hoitamassa.  Omakotitaloamme ei tunne kodikseen. Monta kertaa päivässä hän kysyy: ”Eikö pitäisi jo lähteä”. Kun kysyn: ”Minne?” Hän vastaa: ”Kotiin.” En vaan tiedä, missä se hänen kotinsa olisi. Yhtenä iltana kävelimme lähellä kotia, kun hän sanoi, ettei ole aiemmin täällä liikkunutkaan.

Päihteitä ei ole enää käyttänyt muutamaan kuukauteen.  Viime tiistai iltana hän ihmetteli, että ”missä se vaimo on”. Kun sanoin, että tässähän minä olen, hän vastasi, että ”et sinä ole minun vaimoni, et ole yhtään hänen näköinenkään.” Seuraavana päivänä, kun hän tuli päivätoiminnasta ilme kirkastui: ”Siinähän sinä olet.”

Pukeminen ja riisuminen ovat hankalaa. Jos en vahdi, hän nukkuu villapaita ja paksut päällyshousut jalassa. Ulos olisi lähtenyt kovilla pakkasilla ilman takkia, hattua ja käsineitä. Vaatteiden omatoiminen pukeminen ei onnistu. Vaatteet menevät nurin- ja takaperin. Kylpytakkia ei riisu alta pois, vaan sen päälle tunkee aluspaidan ja villapaidan.

Pari kertaa hän on päässyt ulos huomaamattani (kun pesin itseäni suihkussa ja toisen kerran, kun pesin ja föönasin koiraamme). Tuttava toi hänet kotiin, kun hänen poikansa olivat tunteneet mieheni liftaamassa vanhan hautausmaan luona. Koiran pesun aikana oli livahtanut pakkasessa ilman ulkovaatteita. Tuolloin lähellä asuva rouva toi hänet kotiin.

Koetamme päivällä tehdä yhdessä koiran ulkoiluttamislenkin. Askel on hidastunut ja on laahaavaa ja n. kilometrin käveltyään polvet painuvat koukkuun ja ryhti huononee, on melkein nenälleen menossa. Sauvat ovat hieman auttaneet. Ennen hän oli innokas hiihtäjä. Nyt on vain pari kertaa hiihtänyt ja hiihto ollut hidasta. 

Yhtenä perjantaina hän pääsi ”karkaaman”. Oli liftaamassa bussipysäkillä, kun tuttu kyläläinen huomasi hänet. Hän soitti minulle, että ”eihän hän saa yksin kaupunkiin lähteä?” Vastasin, ettei tietenkään, tuo hänet kotiin. Odottelin hetken, mutta kun ei kuulunut, lähdin koiramme kanssa katselemaan, ovatko yhä pysäkillä. Ei näkynyt eikä kuulunut. Turvakello tuuttasi varattua ja Navigal ohjelma ei tunnistanut olinpaikkaa. Sitten tuli messengeriin viesti hoitokodin hoitajalta, joka oli minulle tuttu vuosien takaa, että mieheni on kaupungissa, oli kävellyt keskellä vilkasta autotietä. Poliisit olivat ottaneet kyytiin. Vaikka olin hänen puhelinkotelon taskuun kirjoittanut kortin ”Olen muistisairas. Ottakaa yhteys vaimooni" ja puhelinnumero Ei vaan kukaan osannut katsoa tietoja sieltä. Poliisit veivät hänet keskussairaalan päivystykseen ja onneksi mieheni muisti syntymäaikansa niin löytyi hänen tietonsa ja hoitaja soitti minulle. Lähettivät hänet tutkimusten jälkeen taksilla kotiin. Kun taksi ajoi pihaan, hän ei olisi lähtenyt taksista, koska hänen mielestään taksi toi hänet vika osoitteeseen. Sain houkuteltua hänet pois kyydistä ja maksoin kyydin. 

Seuraava seikkailu oli lankalauantaina. Olin ottamassa miehellenille lääkkeitä, kun kuulin ulko-oven käyvän. Vilkaisin ulos ja näin hänen menevän pelkkä villapaita ja collegehousut jalassa pihalla. Menin hänen peräänsä. Vaikka hän muuten liikkuu hitaasti, hän sai jalat alleen ja alkoi juosta. Sain hänet kiinni ja sanoin, ettei hän voi niin vähissä vaatteissa minnekään lähteä. Hän vain huitaisi minua kädellään ja alkoi juosta. Itselläni oli vain ohuet legginsit ja pusero päällä. Menin sisälle ja puin päälleni sekä otin hänelle takin, hatun ja käsineet. Koiramme kanssa lähdimme juoksemaan. Naapuri huomasi tilanteen ja huusi minulle: ”Sinunko mies?” ”Niin”, vastasin. Hän lähti juoksemaan mieheni perässä.  Joka kerta, kun joku auto tuli, mies meni keskemmäksi tietä ja näytti peukkua. Sillä erää kukaan ei ottanut häntä kyytiin ja saimme hänet kiinni. Yritti vaan rimpuilla, ettei lähde mukaan. Puin hänelle vaatteet ja otin käsikynkkään. Naapuri talutti koiraamme. Kun pääsimme meille, mies meni koiran kanssa sisälle ja minä jäin ottamaan naapurin puhelinnumeroa. Kun hetken päästä tulin sisälle,koira istui tuulikaapissa taluttimineen, miestä ei näkynyt missään.  Menin varastohuoneeseen ja huomasin takahuoneen oven olevan auki. Mieheni oli lähtenyt siitä uudelleen karkuun. Menin ulos ja kohta naapuri toi taas miestäni takaisin. Näin pidetään omaishoitajan kuntoa yllä. Ei tiedä itkisikö vaiko nauraisi.

t. Lea puoliso ja muistisairaan omaishoitaja