Miten jatkan elämääni omaishoitosuhteen päätyttyä?


Olen ollut kahteen eri kertaan omaishoitajana, ensin tädilleni ja myöhemmin miehelleni. Olin vielä työelämässä, kun mieheni sairastui. Mieheni sai v.2009 aivoinfarktin. Kuntoutus kesti 4 kk sairaalassa. Sairastumiseen sopeutuminen oli meille molemmille aluksi hankalaa. Kuntouduttuaan mieheni kävi kotilomilla ja pääsi lopulta takaisin kotiin. 

Lupasin olla omaishoitajana, jos mieheni vain suinkin pystyisi kotona olemaan. Miehelleni oli tietysti tärkeää saada olla kotona. Alkuun tyttäremme oli apuna toista vuotta, koska olin vielä työelämässä. Myöhemminkin meillä oli henkilökohtainen avustaja käytettävissä. Meidän kohdallamme tilanne oli sairaudesta huolimatta ihana, mieheni pääsi kotiin ja pystyimme viettämään ’normaalia’ arkea. Kävimme mökillä joka viikonloppu ja reissasimme mm. Tallinnassa. Vaikeina hetkinä meille oli apuna se, että puhuimme asioista paljon. Puhuimme ja puhuimme. Huumoria oli myös mukana.

V. 2010 mieheni sairastui verisairauteen ja tuo aika oli rankkaa. Mieheni voimat olivat vähissä. Sairauden piti olla parantumaton, mutta kävi ihme ja v. 2013 päästiin luopumaan veritankkauksista.

Viimeisin sairastuminen tuli v. 2016, vatsavaivoja oli ollut ja voimat hiipuivat. Kaikki tuli kuitenkin yllättäen ja sokki oli suuri, kun saimme kuulla diagnoosin ja tilanteen vakavuuden. Elimme päivä kerrallaan. Diagnoosista kului vain 3 vk ja menetin mieheni. Olin viimeisen viikon koko ajan hänen vierellään sairaalassa. Myös lapset olivat tukena.

Lapset ja lapsenlapset ovat olleet voimavarani ja tukeni mieheni kuoltua. Mieheni toive oli, että elämämme pitää jatkua. Alku meni shokissa asioita järjestellen. Sen jälkeen tuli vaikeaa, paha olo, tyhjyys ja valtava ikävä. Illat olivat vaikeimpia. Pakotin itseni lähtemään ulos kaupalle, istuin kaakaolla ja katselin ihmisiä. Sain lohdutusta ja halauksia. Sanoja ei välttämättä tarvittu. Musiikki toimi myös terapiana. Puhuin paljon asioista, pikkuhiljaa tuska helpotti otettaan. Viimeisin sairastuminen ja omaishoitajuudesta luopuminen tuli äkisti vastaan. Meni pitkälti toista vuotta, että olo alkoi helpottamaan henkisesti. 

Nykyään toimin vertaisohjaajana ja harrastan lukemista, käsitöitä ja tanssia. Mieluisa harrastus on myös kirpputorin pitäminen kerrostalon alakerrassa, siellä saa monesti juttuseuraa. Perheen kesken pidetyt kesäjuhlat ovat myös muotoutuneet tärkeäksi perinteeksi, näitä on pidetty jo useita vuosia.

Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus ja ihanat muistot yhteisestä taipaleesta mieheni kanssa.

Lea

Kommentit