Olen ollut kahteen eri kertaan omaishoitajana, ensin
tädilleni ja myöhemmin miehelleni. Olin vielä työelämässä, kun mieheni
sairastui. Mieheni sai v.2009 aivoinfarktin. Kuntoutus kesti 4 kk sairaalassa.
Sairastumiseen sopeutuminen oli meille molemmille aluksi hankalaa.
Kuntouduttuaan mieheni kävi kotilomilla ja pääsi lopulta takaisin kotiin.
Lupasin olla omaishoitajana, jos mieheni vain suinkin pystyisi kotona olemaan.
Miehelleni oli tietysti tärkeää saada olla kotona. Alkuun tyttäremme oli apuna toista vuotta,
koska olin vielä työelämässä. Myöhemminkin meillä oli henkilökohtainen avustaja
käytettävissä. Meidän kohdallamme
tilanne oli sairaudesta huolimatta ihana, mieheni pääsi kotiin ja pystyimme
viettämään ’normaalia’ arkea. Kävimme mökillä joka viikonloppu ja reissasimme
mm. Tallinnassa. Vaikeina hetkinä meille oli apuna se, että puhuimme asioista
paljon. Puhuimme ja puhuimme. Huumoria oli myös mukana.
V. 2010 mieheni sairastui verisairauteen ja tuo aika oli
rankkaa. Mieheni voimat olivat vähissä. Sairauden piti olla parantumaton, mutta
kävi ihme ja v. 2013 päästiin luopumaan veritankkauksista.
Viimeisin sairastuminen tuli v. 2016, vatsavaivoja oli ollut
ja voimat hiipuivat. Kaikki tuli kuitenkin yllättäen ja sokki oli suuri, kun
saimme kuulla diagnoosin ja tilanteen vakavuuden. Elimme päivä kerrallaan.
Diagnoosista kului vain 3 vk ja menetin mieheni. Olin viimeisen viikon koko
ajan hänen vierellään sairaalassa. Myös lapset olivat tukena.
Lapset ja lapsenlapset ovat olleet voimavarani ja tukeni
mieheni kuoltua. Mieheni toive oli, että elämämme pitää jatkua. Alku meni
shokissa asioita järjestellen. Sen jälkeen tuli vaikeaa, paha olo, tyhjyys ja
valtava ikävä. Illat olivat vaikeimpia. Pakotin itseni lähtemään ulos kaupalle,
istuin kaakaolla ja katselin ihmisiä. Sain lohdutusta ja halauksia. Sanoja ei välttämättä
tarvittu. Musiikki toimi myös terapiana. Puhuin paljon asioista, pikkuhiljaa
tuska helpotti otettaan. Viimeisin sairastuminen ja omaishoitajuudesta
luopuminen tuli äkisti vastaan. Meni pitkälti toista vuotta, että olo alkoi
helpottamaan henkisesti.
Nykyään toimin vertaisohjaajana ja harrastan
lukemista, käsitöitä ja tanssia. Mieluisa harrastus on myös kirpputorin
pitäminen kerrostalon alakerrassa, siellä saa monesti juttuseuraa. Perheen
kesken pidetyt kesäjuhlat ovat myös muotoutuneet tärkeäksi perinteeksi, näitä
on pidetty jo useita vuosia.
Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus ja ihanat muistot
yhteisestä taipaleesta mieheni kanssa.
Lea
Kommentit
Lähetä kommentti